Aluksi

Masennuksesta bloggaaminen on minusta vähän riskihommaa. Mitä jos joku ottaa liian tosissaan tai ei ollenkaan. Mitä jos loukkaan jotakuta, mitä jos masennukseni ei ole (ollut) tarpeeksi syvää. Ja niin edelleen.

Kurjuuskisaan en lähde. Minulla on moni asia todella hyvin, vaikka vaikeitakin löytyy. Ei masennus sitä kysy, oletko unelma-ammatissasi ja naimisissa elämäsi rakkauden kanssa. Kyllä se löytää tiensä jos haluaa ja sille antaa tilaisuuden.

Ehkä se on joissain meissä perussäätönä, niin että toisenlainen oleminen vaatii jatkuvia ponnisteluja. En minä tiedä. Ehkä se jossain vaiheessa tässä selviää.

Sairastuin varsinaisesti vasta viime vuonna, mutta jonkinlainen masennus-ahdistus on oireillut jo teini-iästä alkaen. Nyt koen olevani paranemassa, mutta miten parantua lähes koko aikuisikää sävyttäneestä tilasta? Sekin saisi jossain vaiheessa selvitä.

Tervetuloa lukemaan. En ole psykoalan ammattilainen, mutta jostain tiedän jotain. Yhteystietoja ei ole, koska ei minusta ole ketään terapoimaan enkä ehdi pitää yhteyttä ihmisiin muutenkaan. Kommentoi jos haluat, vastaan jos osaan jotain sanoa.

Advertisements

Paranemisen opettelua

Lääkityksen vieroitusoireet ovat ohi. Pari kolme viikkoa se kesti. En voi sanoa että olisin tuntenut itseni “hullummaksi kuin silloin kuin aloitin”, mutta välillä oli tukalaa.

Nyt on sitten normaali olo, mitä se minulle merkitseekin. Ei ole enää dempattu olo. Kuten usein kuulee sanottavan, lääkkeet tasaavat tunteita ja kun pahin masennus ja ahdistus on ohi, se ei ole enää pelkästään toivottavaa.

Olen saamassa elämääni sellaiseen jamaan, että pystyn hallitsemaan mielialojani ja säätelemään niihin vaikuttavia asioita. Lepo on tärkeää: rasittuneena menen jumiin enkä pysty toimimaan. Sen kanssa on vain elettävä, vähän kuin kuluneiden nivelten tai migreenin.

Normaalit tunnetilat vaativat vielä totuttelua, ennen kaikkea puolisoltani. Hän seuraa tilaani kiinteästi ja pohtii sitä paljon. Saatan olla ärtynyt, mutta siihen on selvä syy. Saatan olla tosiaankin väsynyt, ja se menee ohi lepäämällä. Masennus ei ole tulossa uudestaan. Se on aivan eri asia kuin ne asiat, jotka ovat sen oireita mutta myös aivan tavallista elämää.

Masennus etäännyttää kaikesta, saa tulkitsemaan kaiken synkästi ja estää tekemästä mukavia asioita, koska ei saa aikaan oikein mitään. Terveenäkin voi olla uupunut, mutta se on erilaista. Siitä tietää että huomenna on paremmin ja jaksaa taas.

En tiedä, sairastunko vielä uudestaan. Ainakin olen nyt oppinut katsomaan asioita hieman kauempaa. Naiivi tilanteisiin törmääminen ja kaiken pohtiminen oman vastuuni ja syyllisyyteni kautta saa nyt jäädä.

Mietin yhdestä minua painaneesta työasiasta, että kuka siitä varsinaisesti vahingoittuu jos teen kuten teen. Vastaus oli että ei yhtään kukaan. Sepä se on monesti ollut. On oikeitakin ongelmia ja ne voi ratkaista. Ihan tyhjää ei kannata murehtia, tai sitä miten joku aikuinen ihminen selviää työssään hyvin jokapäiväisestä tilanteesta. En minä sentään niin mahtava ole, että kaikki tekemiseni olisi maatamullistavaa.

Vertaistukea

Ryhmäterapiaan tai terapiaryhmään en ikinä lähtisi, mutta satunnaiset kohtaamiset voivat johtaa suuriin oivalluksiin. Kuten nyt tämäkin: tapasin sattumalta työn puolesta ihmisen, jonka kanssa tuli puheeksi masennus ja sen lisäksi ahdistus.

Vaikutti siltä, että meillä on sama “tauti” joka on syvällä persoonassa ja synnynnäinen. Hän jutteli myös jatkuvasta suunnittelemisesta ja ennakoinnista, jotka kuuluvat kuvaan.

Kyseessä on sangen pätevä, paljon elämää nähnyt ja aikaan saanut ihminen. Voin ehkä kuulua tuohon kategoriaan jonkun mielestä itsekin, mutta itse en niin koe.

Ainakin tämä rupatteluhetki toi uutta perspektiiviä omiin ongelmiini. Tämän kanssa voi elää, se on aika tavallista eikä ainakaan ns. miestä pahenna.

Diagnosoidaanko ihmisiä nykyään liian helposti, tehdäänkö normaaleista persoonallisuuden piirteistä sairauksia? Kysymys on väärin asetettu: muuttuvatko normaalit persoonallisuuden piirteet nyky-yhteiskunnassa sairauksiksi?

Lopetin sitten lääkityksen

Pitäisi aina lopettaa psyykenlääkitys lääkärin johdolla, mutta ei minulla oikein sellaista ole ollut neuvomassa muutenkaan. Omin päin laskin essitalopraamin annostuksen 10 milligrammaan, tuppasin unohtelemaan senkin ilman ihmeempiä oireita, laskin annoksen viiteen milligrammaan enkä muistanut asiaa moneen päivään. Joten lopetin kokonaan.

No, onko mennyt ihan ilman mitään? Ei. Yksi päivä ei ainakaan minulla ja minun annoksillani essitalopraamissa ole tuntunut, mutta kun aletaan lähestyä viikkoa ilman lääkitystä, kyllä niitä oireita tulee. Minulla on ollut erityisesti “säväreitä”, sähköiskun kaltaisia nykäyksiä eri puolilla kehoa. Ei mitenkään kivuliasta eikä esimerkiksi liikkumista häiritsevää, mutta vähän hämmentävää.

Samoin jonkin verran tasapaino-ongelmia on ollut, nopeasti päätä kääntäessä on tuntunut että huippaa. Tämä voi liittyä jumissa oleviin niskoihin, mutta nyt olen ainakin kiinnittänyt siihen enemmän huomiota.

Psyykkisesti olen voinut olosuhteisiin nähden hyvin, jostain syystä keksin tämän lopettamisen keskellä hyvin stressaavaa vaikka positiivista elämänvaihetta. Pari kertaa olen itkeskellyt turhautumistani, mutta jos jotain olen hoidoistani oppinut niin sen että itkeskely ei itsessään ketään tapa jos se menee muutamassa tunnissa ohi.

Muita oireita en ole ainakaan erottanut. Sävärit ovat nyt harventuneet kun lääkitys on ollut toista viikkoa poissa, ja oletan että ne loppuvat lähipäivinä. Ovat liittyneet väsymykseen, stressiin, nikotiiniin ja kofeiiniin, että jossain toisessa tilanteessa ja toisella douppaamisella olisivat voineet olla vähäisempiäkin tai etten olisi erottanut.

Väsynyt olen ollut, varsinkin iltaisin virta loppuu aika aikaisin ihan fyysisesti. Mutta olen elämänvaiheeni jaksanut ja osannut iloita siitä ja uskon, että tästä lähtien moni asia on paremmin.

Ahdistuksen kartta

Vaihdoin blogin alaotsikon. Olen ymmärtänyt, että varsinainen kysymys tässä kaikessa on ahdistus. Masennus on seurannut siitä, että luonteenomainen ahdistus on äitynyt hallitsemattomaksi.

Ensimmäiset muistot ahdistuneisuusoireista ovat muutaman vuoden ikäisenä, kun tunsin etääntyväni irralleen todellisuudesta, tavallaan omaan kuplaani. Mielestäni tilanne ei ollut erityisen ahdistava, mutta jokin sai mieleni vetäytymään. Minulle käy niin edelleen tämän tästä, mutta yleensä kun ympäristön ärsykkeet tai sisäinen tila käyvät liian raskaiksi.

Toisenlainen reaktio on tunne siitä, että “pää paisuu”, en pysty vastaanottamaan enää oikein mitään, näkökenttä kapenee ja toiminta menee pitkälti autopilotille. Kummassakin näissä tiloissa pystyn kyllä toimimaan normaalisti, tai ainakin jonkin aikaa tilanteen edellyttämällä tavalla. En “sekoa”.

Virtsaamisen tarve on aina ollut suurta, käyn hätäpissalla tämän tästä oli varsinaista tarvetta tai ei. Samoin janoa tunnen helposti ja kuljetan yleensä aina juotavaa mukanani.

Myöhemmän iän oireita ovat kuristumisen tunne kurkussa, nielemisvaikeudet, vatsaoireet, äkillisessä stressissä migreenikohtaukset ja uusimpana viihteenä sydämen rytmihäiriöt.

Kuvaan fyysisiä oireita, koska ne tekevät vaivasta todellisemman. Psyykkisesti ahdistus on sekä kirous että siunaus. Se tekee minusta joskus sosiaalisia tilanteita välttelevän yli tavanomaisen yksinäisyydentarpeeni. Kun menee huonosti, en voi nähdä oikein ketään. Kun olen ylirasittunut, alan höpötellä mitä sattuu enkä oikein hallitse itseäni muutenkaan: kompastelen ja törmäilen.

Toisaalta, olen varsinkin nuorempana yrittänyt purkaa ahdistusta impulsiivisella käytöksellä ja ns. vaihtamalla maisemaa. Kuitenkin usein jätin menemättä niille yksille jatkoille ja lähtemättä siihen toiseen kyytiin. En todellakaan ole herännyt toisessa maakunnassa tai maassa, en rällännyt huumeiden kanssa ja alkoholinkin suhteen olen halunnut pitää kontrollin. Ainahan tällaisissa toilailuissa on kyse myös tuurista, mutta en ole ollut varsinaisesti seikkailunhaluinen tai holtiton.

Olen siis elänyt ahdistuksen kanssa koko elämäni, eikä siitä ole ollut pelkästään haittaa. Nykyisellään tilanne on kuitenkin se, että menneet pitkäaikaiset stressikokemukset saavat ahdistuksen aktivoitumaan hyvin rajuksi ja masennuskin luuraa taustalla. Lähinnä tilanteen jo erinomaisesti hallitseva puolisoni onkii minut kuiville.

Mutta en enää pysty joihinkin asioihin, joihin olen ennen pystynyt. Tai ainakin siltä tuntuu. Hermot on menneet, ehkä pysyvästi. Toisaalta kaikki maailmassa ei ahdista, kykenen ihan työhönkin kunhan ympäristö on eri kuin aiemmin.

Voiko ahdistuksen kanssa tulla juttuun ja seurata sen osoittamaa tietä? Ainakaan minulla ei ole voimaa käydä sitä päin ja puskea yhä vain sinne, missä saan migreenin ja rytmihäiriöitä.

Totuus ahdistuksestani

Sairauksien glamour ja normaaliksi kokeminen vaikuttavat siihen, miten niistä kerrotaan. Masennus alkaa olla hyväksytty asia, vaikka paljon edelleen on itseäsi niskasta kiinni -puhetta ja mene luontoon ja harrasta liikuntaa -hölinää. Jokin auttaa jollekulle, mikään ei kaikille. Ahdistuneisuus on edelleen piiloteltu nynnyjen vaiva, ainakin minun laskuissani. Silti kärsin siitäkin, pakko se on tunnustaa.

Ahdistuneisuus on kaiketi vanhempi vaiva kuin masennus minun elämässäni. Olen ilmeisesti potenut sitä esiteinistä asti enemmän tai vähemmän. Kyvyttömyys poistua kotoa aika-ajoin on rajoittanut työ- ja opiskeluelämääni. On ollut aikoja, jolloin kaikki on sujunut eri mallikkaasti, mutta mitä monimutkaisempia tehtäviä ja ihmissuhteita työhön on liittynyt, sitä varmemmin olen päätynyt “sairastelemaan”.

Muistan kun ensimmäisessä akateemisessa työpaikassani istuin työhuoneessani itkemässä, kun kahvihuoneesta kuului iloinen puheensorina. En voinut mennä sinne, ja samalla tiesin, että juuri niin minun pitäisi tehdä. Sittemmin pääsin vähän paremmin mukaan yhteisöön, mutta helpolta se ei ole tuntunut koskaan. Olen kuulokkeet päässä istuva mököttäjä, ellen tee reilusti etänä vaan.

Ahdistuneisuus liittynee monimutkaisiin älyllisiin ja henkisiin prosesseihin. Yksinkertaisessa, suorittavassa työssä en ahdistu, jos en siitä nautikaan. En ole ujo, enkä pelkää ihmisiä, mutta ihmisten kohtaaminen räjäyttää erityisherkän pääni, jos olen muutenkin väsynyt ja stressaantunut. Toisaalta, jos asioita jää tämän takia hoitamatta, se vasta stressaakin. Jatkuva riittämättömyyden tunne aiheuttaa lisää ahdistusta ja se kai on masennukseen johtanutkin.

Nyt olen alkanut tietoisesti seurata ahdistustani, en vain elää sen armoilla. Yritän ymmärtää, milloin olen ahdistunut, mikä ahdistaa, miten reagoin ahdistukseen ja miten minun pitää ahdistuneena toimia. Saan aika paljon aikaan silloinkin, kun kotoa lähteminen tuntuu mahdottomalta. Sen sureminen, että suunnittelemani mahtavat kodin ulkopuoliset seikkailut eivät toteudu, on hyödytöntä. Teen vain itselleni lisää ongelmia odottamalla liikoja.

Ja sitten se on vielä erityisherkkäkin

Psykomuodit tulevat ja menevät. Vähän asperger on joka toinen, pari vuotta sitten oltiin bipolaarisia ja kaipa joku vielä sivupersooniaankin etsii. Nykyään yksisarviset ja entiset elämät korvaavat osin tiedepuolelta omaksutut käsitteet, mutta sitten on näitä rajamailla kulkevia, joista ei saa diagnoosia mutta joita ei periaatteessa ole olemattomiksikaan sanottu. Erityisherkkyys kuuluu tähän ryhmään.

Edellinen kappale kuvaa jossain määrin omaa tietäni erityisherkkyyden äärelle. Koko ikäni olen miettinyt, mistä kiikastaa ja avuliaat sukulaiset ja tuttavat ovat leimanneet minut mielisairaaksikin. No, ainoa ero hullun, Dalin ja minun välillä on, että minä en ole hullu. Todellisuuteni vain on hieman vaikeasti kuvattavaa, joskus toki hyvin mielenkiintoista.

Skooraan sekä Sandin että Aronin testissä korkeat pisteet, mutta en tunnista monia erityisherkkyyttä kehuvia ominaisuuslistoja. En ole hyvä kuuntelija enkä erityisen kiinnostunut muista ihmisistä. Muiden tunnetilat menevät suoraan lävitseni, mutta se ei tee minusta empaattista vaan haluan pikaisesti pakoon koska en kestä.

Olen kaiketi luova, ja villistä mielikuvituksestani ja asiattomista assosiaatioistani on usein hyötyä, myös työssäni. Olen silti mielestäni sisäänpäin käpertyneempi ja kärttyisämpi kuin erityisherkkien ihannoivat kuvaukset antavat ymmärtää. Tarvitsen niin paljon omaa tilaa, introverttikin kun olen, että se tulkitaan helposti jopa vihamielisyydeksi. Eikä tulkinta aina ole vääräkään.

Olen surullinen siitä, etten oikeastaan ymmärrä suurta osaa ihmiskunnasta, enkä elä samassa maailmassa heidän kanssaan. Se, että moni ei aivan ymmärrä minua, ei ole niin iso huoli. En minä sen perään ole. Puolisoni haluaa ymmärtää, ja pitää erilaisuuttani viehättävänä eikä vastenmielisenä. “Mieheni ei ymmärrä minua”, no ei sen enempää kuin minä aina ymmärrän häntä. Avioliitto perustuu keskinäiselle kunnioitukselle eikä sille, että on aina täysin kartalla mistä toisessa on kyse.

Mutta kyllä minä suren sitä, mitä olen. Ei se ole aina vahvuus, että ei kestä hälyä ja kiirettä eikä ristiriitoja ihmisten välillä. Kun päähän tunkee tuhat ja yksi vaikutelmaa eikä pystykään toimimaan kuten haluaisi. Kun ihmiset näkevät vain sen, miten pärjään jonkin aikaa eivätkä ymmärrä, että se kestää vain jonkin aikaa. Kun en itsekään aina ymmärrä, mistä mikäkin johtuu.

Introvertin elämänviisaus

Itsensä hyväksymisestä puhutaan jatkuvasti, aivan kuin se olisi useimpien ihmisten ongelma. Voi tietenkin hyväksyä montakin asiaa itsessään, mutta ne pitää ensin tunnistaa. Ylipainon ja silmälasit hyväksyy helpommin kuin asian, josta on vain osittain tietoinen.

Introverttiuden, suomeksi huonosti mutta kuitenkin sisäänpäinkääntyneisyydeksi kääntyvän persoonallisuuden piirteen havaitseminen ei aina ole helppoa. Jos ihminen ei ole varsinaisesti ujo ja saa kyllä tarpeen tullen suunsa auki, häntä ei pidetä introverttina välttämättä lainkaan. On itse ymmärrettävä, että väsyy sosiaalisissa tilanteissa, työskentelee mieluiten yksin ja tarvitsee paljon omaa aikaa.

Vasta viime vuosina koko asiasta on puhuttu laajemmin. Introverteista on kirjoitettu kirjoja ja julkaistu lukuisia lehtijuttuja, monesti enemmän tai vähemmän pieleen. Asian voi omalta kohdaltaan testata ja näköjään seurakin (sic) on introverteille perustettu.

Introverttius sekoitetaan ujouteen ja tietysti siihen liitetään aivan mahtavia vahvuuksia ja hyveitä. Onhan itsekseen viihtyminen mahdollisuus saada omaperäisiä ideoita, mutta ei se sen tarkoitus ole vaan henkinen hyvinvointi. Introvertti on kusipää siinä missä ekstroverttikin. Monet parhaista ystävistäni jne.

Masennukseen tämä liittyy siten, että olen suurimman osan elämästäni kärsinyt siitä etten jaksa ja pysty kuten oletan normaalin ihmisen jaksavan ja pystyvän. Koulussa en varsinkaan loppuvuosina oikein tullut olleeksi. yliopistossa suosin kirjatenttejä ja kotona lukemista. Yksin asuessani kaipasin usein seuraa, mutta en niin paljon että olisin joka päivä tavannut ketään missään.

Epäilen, että naiselle introverttina oleminen on vielä hankalampaa kuin miehelle. Tunnen useitakin miehiä, jotka elävät omaa elämäänsä, tapaavat ihmisiä jos tapaavat ja saavat paljon aikaan, koska eivät edes yritä pakkososiaalisuutta. Minullahan työuran vaikeudet johtuvat juuri siitä, etten halua lähteä kotoa mihinkään. Nämä miehet eivät edes yritä. Eräs ystävä ei opiskeluaikoinakaan käynyt yksissäkään opiskelijabileissä eikä se tunnu häntä haitanneen.

Vilkas mielikuvitukseni luo helposti olkiukkoja ja kuviteltuja yhteisöjä, joihin minun pitäisi kuulua. Elämän, jota minun pitäisi elää. Lienee huonon itsetunnon merkki, että kehittelen ahdistavia kuvitelmia sen sijaan että eläisin kuten haluan.

Sitten onkin toinen muoti-ilmiö, joka myös koskettaa minua, nimittäin erityisherkkyys. Siitä lisää ensi kerralla.