Vaihdoin blogin alaotsikon. Olen ymmärtänyt, että varsinainen kysymys tässä kaikessa on ahdistus. Masennus on seurannut siitä, että luonteenomainen ahdistus on äitynyt hallitsemattomaksi.
Ensimmäiset muistot ahdistuneisuusoireista ovat muutaman vuoden ikäisenä, kun tunsin etääntyväni irralleen todellisuudesta, tavallaan omaan kuplaani. Mielestäni tilanne ei ollut erityisen ahdistava, mutta jokin sai mieleni vetäytymään. Minulle käy niin edelleen tämän tästä, mutta yleensä kun ympäristön ärsykkeet tai sisäinen tila käyvät liian raskaiksi.
Toisenlainen reaktio on tunne siitä, että “pää paisuu”, en pysty vastaanottamaan enää oikein mitään, näkökenttä kapenee ja toiminta menee pitkälti autopilotille. Kummassakin näissä tiloissa pystyn kyllä toimimaan normaalisti, tai ainakin jonkin aikaa tilanteen edellyttämällä tavalla. En “sekoa”.
Virtsaamisen tarve on aina ollut suurta, käyn hätäpissalla tämän tästä oli varsinaista tarvetta tai ei. Samoin janoa tunnen helposti ja kuljetan yleensä aina juotavaa mukanani.
Myöhemmän iän oireita ovat kuristumisen tunne kurkussa, nielemisvaikeudet, vatsaoireet, äkillisessä stressissä migreenikohtaukset ja uusimpana viihteenä sydämen rytmihäiriöt.
Kuvaan fyysisiä oireita, koska ne tekevät vaivasta todellisemman. Psyykkisesti ahdistus on sekä kirous että siunaus. Se tekee minusta joskus sosiaalisia tilanteita välttelevän yli tavanomaisen yksinäisyydentarpeeni. Kun menee huonosti, en voi nähdä oikein ketään. Kun olen ylirasittunut, alan höpötellä mitä sattuu enkä oikein hallitse itseäni muutenkaan: kompastelen ja törmäilen.
Toisaalta, olen varsinkin nuorempana yrittänyt purkaa ahdistusta impulsiivisella käytöksellä ja ns. vaihtamalla maisemaa. Kuitenkin usein jätin menemättä niille yksille jatkoille ja lähtemättä siihen toiseen kyytiin. En todellakaan ole herännyt toisessa maakunnassa tai maassa, en rällännyt huumeiden kanssa ja alkoholinkin suhteen olen halunnut pitää kontrollin. Ainahan tällaisissa toilailuissa on kyse myös tuurista, mutta en ole ollut varsinaisesti seikkailunhaluinen tai holtiton.
Olen siis elänyt ahdistuksen kanssa koko elämäni, eikä siitä ole ollut pelkästään haittaa. Nykyisellään tilanne on kuitenkin se, että menneet pitkäaikaiset stressikokemukset saavat ahdistuksen aktivoitumaan hyvin rajuksi ja masennuskin luuraa taustalla. Lähinnä tilanteen jo erinomaisesti hallitseva puolisoni onkii minut kuiville.
Mutta en enää pysty joihinkin asioihin, joihin olen ennen pystynyt. Tai ainakin siltä tuntuu. Hermot on menneet, ehkä pysyvästi. Toisaalta kaikki maailmassa ei ahdista, kykenen ihan työhönkin kunhan ympäristö on eri kuin aiemmin.
Voiko ahdistuksen kanssa tulla juttuun ja seurata sen osoittamaa tietä? Ainakaan minulla ei ole voimaa käydä sitä päin ja puskea yhä vain sinne, missä saan migreenin ja rytmihäiriöitä.